John Ajvide Lindqvist : Kuinka kuolleita käsitellään

Mitä: Tukholman vallannut helleaalto saa erikoisen päätöksen. Kuumuus keskittyy kaupungin ylle sähkökentäksi eikä pelastusta pilvien muodossa ole näkyvissä. Ja sitten tapahtuu jotain. Mikä saa kuolleet heräämään. Kaupungin ruumishuone muuttuu yhtäkkiä kaaoksen keskipisteeksi kun hautaamista odottaneet kalmot päättävät lähteä liikkeelle. Tapahtumia tarkastellaan kolmesta eri pisteestä. On lapsenlapsensa vastikään menettänyt Gustav Mahler, stand up -koomikko David sekä isoäitinsä kanssa omalaatuisia kykyjä hallitseva Flora. Jokaisella on jokin kytkös kuolleisiin ja kaikki yrittävät selvitä kaaoksen keskellä omalla tavallaan, samalla kun ruotsalainen yhteiskunta yrittää löytää paikan äkkilähdön takaisin elämään ottaneille jäsenilleen.

Sitaatti: Kuolleet eivät olleet väkivaltaisia. Mutta he ponnistelivat, halusivat pois. Uurteisia kasvoja, suhteettomia vartaloita. Mummoja huitovine linnunsormineen, ukkoja jotka heiluttivat nyrkkejään tyhjää ilmaa kohti. Ja ruumiita kiskottiin ja laahattiin, samalla käsivarret kiedottiin niiden ympärille ja niistä pidettiin kiinni. (Kuinka kuolleita käsitellään, s. 65)

Kommentti: Kuinka kuolleita käsitellään on lähinnä surullinen kirja. Se on kertomus siitä, kuinka ihmiset yrittävät pitää kynsin hampain kiinni siitä häviävän pienestä elämänliekistä, joka heillä on. Jopa sittenkin, kun he ovat kerran kuolleet ja päässeet takaisin. Lindqvistin henkiinheränneet, kuten heitä kirjassa kutsutaan, ovat traagisia, sympaattisia hahmoja. Kotiinsa haluavia epäihmisraatoja, jotka eivät halua hyväksyä kuolleensa. Elävät ihmiset puolestaan haluavat takertua näihin takaisin palanneisiin niin, että ovat valmiita melko helpostikin hyväksymään mahdottoman mahdolliseksi.

Lindqvistin kieli on sujuvaa ja sellaista, että eteenpäin on vain mentävä. Neljäsataa sivua solahtaa silmien ohi lähes huomaamatta. Erityisesti pidän siitä, miten "realistisesti" hän kuvaa henkiinheränneitä. Se, mikä pystytään selittämään, selitetään tieteellisesti ja se, mitä ei selittää osata, kuitataan rehellisellä kommentilla "emme tiedä kuinka tämä on mahdollista". Lopulta kaikki on kiinni siitä, mihin lukija itse uskoo.

Yrsa Sigurdardóttir : Joka toiselle kuoppaa kaivaa

Mitä: Joka toiselle kuoppaa kaivaa alkaa kylmäverisen julmasti. Pieni tyttö teljetään hyisenä talviyönä maakellariin odottamaan äitiä. Joka ei enää tässä elämässä saavu tyttöä pelastamaan. Vuosikymmeniä myöhemmin new age -henkisessä kylpylähotellissa tapahtuu murha. Asianajaja Thóra Gudmundsdóttir päätyy selvittämään tapahtumia, sillä hänen vanha asiakkaansa sattuu olemaan hotellin omistaja. Vanhaan maataloon rakennetusta hotellista paljastuu pikkuhiljaa synkkiä perhesalaisuuksia, jotka lopulta kiertyvät vuosikymmeniä vanhoihin tapahtumiin.

Kommentti: Sigurdardóttirin toinen kirja on yhtä mukaansatempaava kuin esikoinen Kolmas merkki. Vaikka aihe on synkkä ja hipoo kummitustarinoita, säilyy kirjassa tietty keveys. Kenties se johtuu päähenkilö Thóran järkevästä hahmosta, joka suhtautuu elämään terveen humoristisesti. Erityisen mielenkiintoiseksi kirjan tekee tietysti tapahtumapaikka Islanti, joka ainakin minulle on täysin vieras miljöö. Hankaluutena on siten myös islantilaisten nimien lukeminen ja mielessäni äännänkin ne varmasti aivan väärin.

Jännityskirjojen ystävälle rohkenen suositella tätkin teosta. Tarina soljuu eteenpäin sujuvasti ja pitää otteessaan. Muutamissa kohdin vaarana olisi lipsahtaa liiaksi päähenkilön henkilökohtaisen elämän tutkailun puolelle, mutta lopulta paketti pysyy hyvin kasassa. Kirjassa keskitytään olennaiseen mutta samalla Thórasta muotoutuu uskottava hahmo.

Susan Fletcher : Irlantilainen tyttö

Mitä: Evangeline Green odottaa esikoislastaan ja muistelee omaa lapsuuttaan. Siihen tuli äkkikäänne kun hänen äitinsä Bronwen kuoli Evien ollessa seitsemän. Samalla Birminghamin kaupungin kadut vaihtuivat walesilaisen pikkukylän mutaisiksi teiksi ja kodiksi tuli isovanhempien tuulinen talo vuoren rinteellä. Ensimmäisen vuoden aikana Walesissa Evie oppii paljon rakkaudesta ja perheensä historiasta. Äidin salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa, samoin menneisyyden tahrat, jotka edelleen painavat Evien mieltä.

Kommentti: Evien tarinaa on vaikea kuvailla, koska se etenee rönsyillen. Välillä ollaan Walesissa, välillä Birminghamissa, välillä nykyhetkessä ja toisinaan äidin nuoruudessa. Maagisella tavalla tarina kuitenkin kuroutuu kasaan loppua kohti. Tapa, jolla Fletcher kirjoittaa, on koukuttava. Kieli on samalla sekä runollisen kaunista että realistisen kovaa. Kahdeksanvuotiaan Evien pystyy näkemään ja kuulemaan ja ihmeellisellä tavalla Fletcher on onnistunut ujuttautumaan pikkutytön nahkoihin.